Kolikon toinen puoli

Kun olin vielä varakas, ajattelin, etten arvosta, tai arvota ketään varallisuutensa mukaan.
Kuvittelin aina ihmisen arvon olevan riippumaton hänen taloudellisesta asemastaan.
Pidin kohtuullisena ja oikeudenmukaisena tulojen tasaamista verotuksella ja sosiaalituilla.
Olinhan itse kokenut kolikon toisenkin puolen.

Pidin itseäni etuoikeutettuna ja ajattelin että meillä on käynyt tuuri, kun olemme menestyneet taloudellisesti. Toki teimme kovasti töitä, mutta niin teki moni muukin, vaikkei siitä koskaan sen kummemmin vaurautta kontolleen saanut.
Eipä joku siivoustyökään sen helpompaa ihmiselle ole, ajattelin, huonommin palkattua vain.
Sitäkin kun olin elämässäni tehnyt.

Nyt kun olen köyhä, tiedän ettei kukaan vakavarainen enää pidä itseään etuoikeutettuna. Entiset ystäväni, kuten sukulaisenikin, paheksuvat nyt sydämensä pohjasta sosiaalituilla eläviä vapaamatkustajia. Päivittelevät huoltosuhteen vinoutumista ja pitävät kynsin hampain kiinni etuuksistaan, osingoistaan ja optioistaan, omakotitaloistaan, autoistaan, paljuistaan ja patioistaan.

Mitä suuremmat tulot, sitä suurempi huoli huoltosuhteesta.
Köyhä ei ole enää edes köyhä tai oikein ihminenkään, vaan syrjäytynyt, ylimääräinen kulu.


Käymme huomenna käyttämässä sen toisen lastensuojelusta saamamme viisikymppisen.
Anteeksi!

Nolottaa

Saimme kaksi viidenkympin maksusitoumusta kauppaan, sitä harkinnanvaraista. Helpottaa!
Silti mietin, että mitenkähän sen lapun voi näyttää niin, ettei koko kassajono arvaa, että sossun elättejä ollaan. Toivottavasti ei satu ketään tuttuja siihen jonoon.
Siinä lapussa lukee että "lastensuojelu", mitähän se kassantäti siitäkin ajattelee?
Toivottavasti se ei ainakaan mitenkään kommentoi sitä...

Köyhyys hävettää, ainakin oman sukupolveni kasvattia, jonka mieleen on syvälle juurrutettu omillaan toimeentulemisen kunnia.
Kai tämänkin nöyryytyksen kestää, olenhan jo tottunut leipäjonossakin käymään ihan julkisesti.
Onneksi siellä ei sentään ole entisiä työkavereita, tai asiakkaita.
Kai kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi tiukoille joutuu...

Tyttäreni käy leipäjonossa häpeämättä. Hänen mielestään olisi vain tyhmää olla vastaanottamatta ilmaista ruokaa. Sossun rahojen nostaminen ei herätä kummempia tunteita.
Aika moni muukin nuoren tuntema perhe käy leipäjonossa. Moni nuoren kaveri elää sosiaalituella.

Pelottaa lapseni tulevaisuus!

Taas uusi kuukausi selvitettävänä, huoh!

Marraskuun rahoista jäljellä 300€.
Ruokakaupan punaisten lappujen tuotteiden metsästyksen seurauksena sapuskaa on vielä vähän palastimessa.
Leipäjonoon en ole päässyt pariin viikkoon, koska poliklinikkakäynnit ovat juuri pahimmoilleen osuneet samaan aikaan.

Apteekista hain pussillisen lääkkeitä, eipä tällä kertaa maksanut paljoa, kiitos maksukaton!
Nivelrikkolääke jäi ostamatta, se kun ei olekaan Kela-korvattava. Vähän päälle neljäkymppiä oli liikaa näissä rahoissa. Vetelen sitten särkylääkettä enemmän, se kun ei nyt maksa juuri mitään.
Hyvä että edes lääkkeissä voi vähän säästää.

Talvikengistäni lähti pohja irti. Onneksi vielä tarkenee lenkkareilla. Mistähän hiivatista ne talvikengät kehittää? Pitäsi kuitenkin liikkua ja huolehtia lihaskunnosta.
Lääkäri suositteli uimista. Millähän rahalla?
Ja fysioterapiaa. Sama vika.
Hammaslääkäriin pitäisi mennä. Joojoo...
Hiukset on leikattu viimeksi puoli vuotta sitten.

Koko elämä pyörii taas samaa rataa, ei rahaa mihinkään.